Aluksi mainittakoon, että Vatikaanin kirjaston juuret ulottuvat aina myöhäisantiikkiin saakka, jolloin paaveilla oli oma kirjastonsa Lateraanissa. Tämä kirjasto ei kuitenkaan ollut yhtenäinen kokonaisuus vaan alati muuttuva, ja läpi keskiajan sen koko ja sisällöt riippuivat kulloisenkin paavin mieltymyksistä. Varsinaisen Vatikaanin kirjaston voidaan katsoa syntyneen 1400-luvulla ja tämä on erityisesti kahden paavin ansiota. He olivat Nikolaus V (paavina 1447–1455) ja Sixtus IV (paavina 1471–1484).
Paavi Nikolaus V oli kirkollisen uransa lisäksi vannoutunut humanisti ja antiikin tekstien tuntija. Hän tunsi, että menneisyyden tekstien tuntemus oli osa sivistystä ja että kirkolla pitäisi olla tässä sivistyksessä selkeä rooli. Niinpä hän alkoi suunnitella keskitettyä julkista kirjastoa, johon voisi tallettaa kyseisenä aikakautena yhä suuremmissa määrin esiin tulleita antiikin tekstejä ja niiden kopioita. Erityishuomio on annettava sanalle julkinen. Nikolaus koki, että antiikin tekstien ei pidä vain antaa homehtua käyttämättöminä suurkirjaston hyllyillä, vaan niitä pitää pystyä tutkimaan kenen vain. Ideana tämä oli hyvin edistyksellinen, käytännössä ”kuka vain” tarkoitti lähinnä yhteiskunnan yläluokkaa. Kuitenkin on merkittävää, että Vatikaanin kirjaston ensisijainen tarkoitus oli olla tutkimuskirjasto. Asiaa edesauttoi varmasti paavin humanistinen tausta.
Niinpä Nikolaus kokosi Vatikaaniin yli 1200 teosta, jotka jakaantuivat latinankieliseen ja kreikankieliseen osaan. Hän sijoitti kokoelmaan oman kirjastonsa ja haetutti Avignonin vankeuden aikaisten paavien kirjaston Ranskasta. Toinen kirjaston perustamisen tarkoitus olikin paavin vallan vahvistaminen juuri Roomassa. Paavit olivat melkein koko 1300-luvun olleet Ranskan kuninkaan alaisuudessa Avignonissa ja olivat vasta 1400-luvun alussa palanneet Roomaan. Siirtymä ei ollut kivuton ja paavin asema horjui suuresti vuosisadan alkupuoliskolla. Pönkittääkseen asemaansa Roomassa Nikolaus päättikin hyödyntää nousevaa humanistista trendiä Italiassa. Hän kutsui Roomaan monia humanisteja Firenzestä ja Venetsiasta, ja pyrki tekemään Roomasta uuden ihmiskeskeisen tiedon keskuksen. Tämä saattaa kuulostaa oudolta kirkonmiehen toiminnalta, mutta on huomioitava, että humanistinen tieto ja kirkon opit eivät suinkaan olleet vastakkaisia näkemyksiä. Se tarjosi kirkolle tavan profiloitua houkuttelevana työnantajana aikakauden oppineille, mikä lisäsi paavien ja kirkon legitimiteettiä Euroopassa.
Vatikaanin kirjaston idea ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla vakiintua ennen Nikolaus V:n kuolemaa, ja hänen jälkeensä paavit palasivat ylläpitämään Vatikaanin kirjaston lisäksi omia yksityiskirjastojaan. Callixtus III:n (paavina 1455–1458) ja Pius II:n (paavina 1458–1464) aikoina Vatikaanin kokoelma toki kasvoi, mutta paavien yksityiskirjastot eivät siirtyneet sen osaksi vaan joko hajautuivat tai jäivät paavien sukujen haltuun. Vasta Paavali II (paavina 1464–1471), kirjastonhoitajansa suostuttelemana, lisäsi yksityiskirjastonsa osaksi Vatikaanin kirjastoa.
Paavali II:n seuraajaa paavi Sixtus IV:a voidaan, kuten yllä mainitsin, pitää Vatikaanin kirjaston toisena perustajana. Kyseinen paavi rakennutti myös kuuluisan Sikstuksen kappelin. Hänen aikanaan kirjasto virallisesti perustettiin ja jatkossa paavien kirjastot lisättäisiin sen kokoelmiin. Myös kaikki kirkon asiakirjat talletettiin kirjastoon. Sixtus IV uudisti tyystin kirjaston tilat ja katalogijärjestelmän. Hän loi latinankieliselle ja kreikankieliselle kirjallisuudelle omat salit, joihin oppineilla oli vapaa pääsy (tämän tosin oli tehnyt jo Nikolaus V). Lisäksi paavi perusti erillisen salin (sala secreta), joka ei ollut julkinen. Vaikka nimi tuo mieleen salamyhkäisyyden ja kielletyn tiedon, tarkoitti se alun perin kirjaimellisesti erillistä (lat. secernere = erottaa) salia, joka sijaitsi kauempana kahdesta edellisestä. Tähän saliin koottiin esimerkiksi käsikirjoitusten kopioita, huonokuntoisia teoksia ja muita vähemmän kiinnostusta herättäviä teoksia. Vaikka sali ei ollut avoin, pystyi sieltä tilaamaan kirjan julkiselle puolelle luettavaksi. Sixtus perusti myös neljännen, ’uuden salin’ (sala nova tai sala pontificia), jossa säilytettiin paavien yksityiskirjoja ja kirkollisia dokumentteja. Nämä neljä salia olivat Vatikaanin kirjaston perusta aina 1500-luvun loppupuolelle saakka.
 |
| Vatikaanin museot, Melozzo da Forlìn taideteos noin vuodelta 1477. Paavi Sixtus IV (tuolissa) nimittää Platinan (polvillaan) Vatikaanin kirjastonhoitajaksi. Lähde: Wikimedia Commons |
Sixtus IV:n oikea käsi kirjaston asioiden hoitamisessa oli Bartolomeo Sacchi (1421–1481), lempinimeltään Platina. Katalogijärjestelmän uudistus oli pääosin hänen ansiotaan. Platinan suorittamassa kirjaston kokonaisinventaariossa (Vat.Lat. 3954) vuonna 1475 oli 1775 latinankielistä ja 870 kreikankielistä käsikirjoitusta. Yhteensä Vatikaanin kirjastossa oli siis tuolloin yli 2500 nidettä. Vuoden 1481 inventaariossa määrä kohosi jo 3500 niteeseen. Vertailun vuoksi vuonna 1499 Firenzen San Marcon kirjastossa oli vain noin 1200 nidettä.
Vatikaanin kirjasto on siis alun perinkin suunniteltu tutkimuskirjastoksi, jossa aikakauden oppineet pyrkivät tutkimaan niin pakanallisia antiikin tekstejä kuin keskiajan kirkollisia teoksia. Se ei siis ollut ainoastaan kristillisen aineiston massiivinen talletusvarasto, vaan uusimman (mutta myös vanhan jo kadotetun) tiedon tyyssija, joka pyrki mahdollistamaan sen, että halukkaat voisivat tulla kirjastoon koska tahansa sivistämään itseään. Vatikaanin kirjasto vaalii yhä tätä sen kaikkein tärkeintä tarkoitustaan päästämällä tuhansia tutkijoita sen syövereihin joka vuosi. Myös allekirjoittanut on päässyt tutustumaan Vatikaanin kirjaston saloihin, ja siitä voi lukea lisää täältä. Nykyään kirjaston kokoelmiin voi tutustua myös kotisohvalta, kiitos Vatikaanin massiivisen digitalisaatioprojektin. Suosittelen kaikkia käymään tutustumassa!
Käytetyt lähteet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti