Väärennösten todentaminen 1400-luvulla: Lorenzo Valla ja Konstantinuksen lahjoitus

Deus te perdat, improbissime mortalium, qui sermonem barbarum attribuis saeculo erudito!

Tuhotkoon Jumala sinut, sinä kuolevaisista kieroutunein, joka tuot barbaarisen puhetavan oppineisuuden aikaan!

— Lorenzo Valla —

Väärennökset ovat historialle tyypillisiä. On paljon helpompaa ja kätevämpää luoda oma versio jostain dokumentista ja väittää, että näin tämä henkilö ajatteli, kuin etsiä oikeiden lähteiden joukosta viitteitä, josko kyseinen historiallinen henkilö olisi oikeasti sitä mieltä. Varsinkin valtapolitiikassa väärennökset ovat yleisiä. Ne ovat osa historiapolitiikkaa, tapa kirjoittaa menneisyys uusiksi niin, että se sopii paremmin omaan narratiiviin. Niillä saatettiin yrittää kaapata oikeus johonkin maa-alueeseen tai muuttaa perimysjärjestystä itselleen mieluisaksi. 

Rafaelin maalaus Konstantinuksen lahjoituksesta

Eittämättä yksi historian kuuluisimmista väärennöksistä on niin kutsuttu Konstantinuksen Lahjoitus (dokumentti latinaksi). Se oli dokumentti, joka oli väitetysti laadittu 300-luvulla. Kyseisessä dokumentissa Rooman keisari Konstantinus Suuri (keisarina 306–337), ensimmäinen kristitty keisari, lupasi lahjoittaa kaikki Rooman keisarikunnan läntiset alueet silloiselle paavi Sylvesterille (paavina 314–335) palkkioksi hänen parannettuaan keisarin lepran kourista. Sanomattakin on selvää, että kyseinen dokumentti olisi muuttanut merkittävästi Myöhäis-Antiikin valtatasapainoa Rooman keisarikunnassa. Vaikka ajatus, että Rooman keisari olisi antanut pois puolet valtakunnastaan, kuulostaa nyt naurettavalta, pidettiin dokumenttia pääasiassa aitona koko keskiajan. Katolinen kirkko ja paavi perustivat maallisen valtansa juuri tähän lahjoitukseen kiistellessään vuosisatojen ajan keisarien ja kuninkaiden kanssa siitä, kuuluuko kirkolle maallista valtaa vai ei. Vaikka dokumentin todenperäisyyttä epäiltiin silloin tällöin, vasta 1400-luvulla humanistit alkoivat toden teolla kyseenalaistaa lahjoituksen todenperäisyyttä. Ensimmäinen Konstantinuksen lahjoituksen väärennökseksi todennut oli humanisti Nikolaus Cusanus (1401–1464). Hyvin pian tämän jälkeen oppinut kirkonmies ja humanisti Lorenzo Valla julkaisi vuonna 1440 teoksen De falso credita et ementita Constantini Donatione declamatio, joka löi viimeiset naulat arkkuun ja tyhjentävästi todisti lahjoituksen väärennökseksi. 

 

Lorenzo Valla (n. 1407–1457) oli Roomassa syntynyt humanisti ja kirkonmies, joka oli opiskellut latinan ja kreikan kieltä muun muassa kuuluisan humanistin, Leonardo Brunin, opissa. Epäonnistuttuaan saavuttamaan paavin kuurian sihteerin pestiä, Valla vaelteli Italian hoveissa etsien työtä. Opetettuaan retoriikkaa ja latinaa Paviassa hän päätyi lopulta Aragonin (ja vuodesta 1442 lähtien myös Napolin) kuninkaan, Alfonso V:n (eli 1396–1458), hoviin.

Kun nykyään historian väärennösten löytämiseen on useita apuvälineitä, kuten luonnontieteelliset ajoitusmenetelmät, oli väärennöksen todentaminen vuosisatoja sitten paljon haastavampaa. Siitä huolimatta Vallan argumentit olivat vaikuttavia. Hän perusti kritiikkinsä sekä historiallisiin, että filologisiin perusteluihin. Ensimmäiseksi Valla pureutui Lahjoituksen ongelmallisuuteen logiikan näkökulmasta. Hänen mukaansa Konstantinuksella ei olisi ollut mitään järkeä luopua siitä osasta keisarikuntaa, jonka vuoksi hän oli taistellut ja vuodattanut verta:

”Kysyn siis, eikö vaadi melko typerää mieltä ajatella, että Konstantinus olisi antanut pois keisarikuntansa paremman osan? Enkä edes puhu Roomasta saatikka Italiasta ja muista alueista vaan Galliasta, jossa hän henkilökohtaisesti taisteli, jossa hän oli pitkään ollut ainoa auktoriteetti, johon hän oli kylvänyt valtakuntansa kunnian siemenet! Mies, joka oli sotinut ystäviään ja sukulaisiaan vastaan ottaen heiltä pois vallan hallita, […] joka muisti, että hän ­­— aiempien keisarien tapaan — ei ollut tullut valtaan senaatin ja kansan suostumuksella, vaan sodankäynnillä. Mikä olisi saanut hänet luopumaan kaikesta tästä ja osoittamaan niin julkeaa anteliaisuutta?”

Toiseksi Valla kritisoi muiden historiallisten todisteiden puutetta. Hän puhuu teoksessaan dokumentin väärentäjälle:

”Kerropa, oliko [paavi] Sylvesterillä koskaan omistusoikeutta [Rooman valtakuntaan]? Ja kuka hänet syrjäytti? Hän, jolla ei ole omistusoikeutta, eikä voi todistaa, että tuo oikeus on häneltä riistetty, ei alunperin ole ollutkaan omistusoikeuden hallitsija. Ja jos hän toista väittää, on hän hullu. Näetkö? Todistan näemmä myös hulluutesi. Muussa tapauksessa kerro, kuka syrjäytti paavin [Rooman keisarikunnan hallinnasta]? Oliko se Konstantinus itse, vai hänen poikansa? Vai Julianus tai joku toinen keisari? Anna minulle syrjäyttäjän nimi ja ajankohta, jolloin paavi ensi kerran syrjäytettiin ja milloin seuraavaksi ja sitä seuraavaksi. Syrjäytettiinkö hänet kapinalla ja murhalla, vai ilman? Juonittelivatko kansat häntä vastaan ja kuka näin teki ensimmäisenä? Mitä! Eikö kukaan auttanut häntä [paavia]? Menettikö paavi kaikki alueet heti vai vähitellen? […] Oi, miten mainio tapaus! Kristityt papit, sekä saivat, että menettivät rauhallisesti ja hiljaisesti Rooman keisarikunnan, joka oli koottu niin suurella työllä ja verenvuodatuksella. Kaikki tämä muka tapahtui ilman verenvuodatusta, ilman sotaa tai vastustusta.”

Kuten lainauksista nähdään, käyttää Valla toistoa retorisena keinona saadakseen lukijan ymmärtämään, kuinka monta asiaa tekstissä on pielessä. Humanistin tuskastuminen väärennöksen äärellä näkyy selvästi rivien välistä. Kolmanneksi Valla näyttää toteen Lahjoituksen kieltä tutkimalla, että se ei ole voitu kirjoittaa 300-luvulla. Taaskaan voimasanat eivät jää käyttämättä. Erityisesti Vallaa ärsyttää satraps-sanan [satraappi, eräänlainen kuvernööri] käyttäminen tekstissä. Tuota termiä kun ei käytetty kyseisen aikakauden Roomassa:

[sitaatti Lahjoituksesta] ”Me [Konstantinus], yhdessä kaikkien satraappiemme ja koko Rooman senaatin ja ylhäisön, koko Rooman kirkolle alisteisen kansan kanssa, olemme päättäneet, että […] paaveille […] tulee antaa kaikkien Rooman keisarikunnan maallisten tahojen ylittävä yksinvalta.”

[Vallan kommentti tähän] ”Oi sinä kirottu, sinä rikollinen! Samassa historiateoksessa [Paavi Sylvesterin elämä], jota väität käyttäväsi lähteenä, sanotaan, että pitkään yksikään senaattorisuvun jäsen ei suostunut kääntymään kristinuskoon, ja että köyhät piti lahjoa kastetaviksi. Ja nyt väität, että heti ensimmäisinä päivinä senaatti, ylhäisö, satraapit, jo muka kristittyinä keisarin kanssa säätelisivät lakeja Rooman kirkon kunniaksi! Mitä! Miten satraapit tähän liittyvät? Sinä kovakalloinen pölkkypää! Puhuvatko keisarit muka noin; ovatko Rooman määräykset yleensä laadittu noin? Kuka muka on ikinä kuullut mainittavan satraapeista Rooman kokouksissa? Minä en muista lukeneeni koskaan mainintaa Rooman valtakunnan satraapeista tai edes mistään satraapista Rooman provinsseissa. Mutta tämä kaveri puhuu keisarin satraapeista, ja laittaa heidät [tekstissä] ennen senaattia, vaikka kaikki tittelit — myös ne, jotka annettiin keisarille — säädettiin yksin senaatin käskystä, tai yhdessä Rooman kansan kanssa.”

Konstantinopolin mainitsemisen yhtenä patriarkaalisista kaupungeista Valla ei myös sulata:

”Miten ihmeessä voidaan puhua Konstantinopolista yhtenä patriarkaalisista kaupungeista, kun se ei ollut vielä sellainen, eikä piispanistuin, eikä kristitty kaupunki, eikä Konstantinopolin niminen [entinen Byzantium], eikä perustettu, eikä edes vielä suunniteltu?!”

Vallan voi hyvin kuvitella levittelevän käsiään yrittäessään tulkita Lahjoituksen sanoja, jotka tässä vaiheessa tuntuvat jo selvästi ärsyttävän häntä:

[ote Lahjoituksesta] ”Antaen hänelle [paaville] samalla keisarilliset valtikat (imperialia sceptra).”

[Vallan kommentti] ”Oi mikä puhetyyli! Mikä ylevyys! Mikä harmonia! Mitkä ovat nämä keisarilliset valtikat? On olemassa vain yksi valtikka, ei useita; jos tuskin keisari kantoi mitään valtikkaa ollenkaan. Kantaako paavi nyt valtikkaa kädessään? Miksei anneta hänelle saman tien miekka, kypärä ja keihäs?”

Viimeistään kohdatessaan puhtaan epäklassisen termin banna (sotalippu), tuntuu Valla menettävän malttinsa:

[ote Lahjoituksesta] ”Ja samaan aikaan kaikki standardit [signa] ja sotaliput [banna]…”

[Vallan kommentti] ”Mitä sana banna saattaa tarkoittaa, siitä minulla ei ole mitään hajua. Tuhotkoon Jumala sinut, sinä kuolevaisista kieroutunein, joka tuot barbaarisen puhetavan oppineisuuden aikaan!”

Voisin jatkaa esimerkkejä loputtomasti, sillä Vallan kritiikki jatkuu vielä kymmeniä sivuja, mutta uskon, että nämä riittävät osoittamaan hänen viestinsä: Konstantinuksen Lahjoitusta ei olisi voitu tehdä 300-luvulla, koska se sisältää monia kielellisiä ja kulttuurisia seikkoja, jotka ilmestyivät vasta paljon myöhemmin. Hän ajoitti dokumentin 700-luvulle, jolloin kirkkovaltio sai ensimmäiset maalliset omistuksensa frankkien kuninkaalta Pipin Pieneltä (kuninkaana 751–768). Tuohon ajankohtaan sopi selvästi tuottaa väärennös, joka ilmentäisi kirkon aiempaa oikeutta maalliseen valtaan.

Lopuksi sanottakoon, että Lorenzo Valla ei suinkaan kirjoittanut kritiikkiään puhtaasta ärtymyksestä tai hyvästä tahdostaan. Tuolloin hän palveli Aragonin ja Napolin kuningas Alfonso V:a, joka oli sodan partaalla Rooman silloisen paavin, Eugenius IV:n kanssa. Konstantinuksen Lahjoituksen romuttaminen toimi siis pääasiassa keinona heikentää paavin valtaa Italiassa, jotta Alfonso olisi saanut eteläisen osan niemimaasta paremmin hallintaansa. Kritiikki oli ilmeisen tehokas, sillä Valla joutui puolustamaan teostaan kirkon inkvisition edessä. Tämän jälkeen teos katosi melkein sadaksi vuodeksi, kunnes reformaation aikana sen suosio kasvoi katolisvastaisuuden ja painotaidon myötä. Valla itse kutsuttiin työskentelemään jo muutaman vuoden päästä kritiikin kirjoittamisesta Eugenius IV:n seuraajan, paavi Nikolaus V:n, kuuriaan.

Käytetyt lähteet:

https://history.hanover.edu/texts/vallatc.html

Vlad III Dracula (1431–1476) – Mies myytin takana

Pyhäinpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa henkilöstä, jonka jokainen kauhuelokuvia ja -kirjallisuutta seurannut tietää: Draculasta. Moni tuntee Bram Stokerin 1800-luvun lopun version vampyyrista nimeltä kreivi Dracula. Harvempi sen sijaan tietää, että tälle fiktiiviselle henkilölle on historiallinen esikuva 1400-luvulta. Hänet tunnettiin nimellä Vlad III Seivästäjä. Jo lisänimi antaa hänelle julman ja pelottavan maineen, josta eittämättä Stoker ammensi osia omassa luomuksessaan. Vlad Seivästäjän henkilö kärsii kuitenkin historian painolastista, jossa huhut ja mustamaalaaminen ovat peittäneet aidon Draculan melkein kokonaan. Aionkin tässä tarkastella Draculaa juuri historiallisena henkilönä ja selittää syitä hänen pelottavaan maineeseensa.

Kuka oli Dracula?

Vlad III syntyi noin vuonna 1431. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas, Vlad II Dracul. Valakia sijaitsee nykyisessä Romaniassa, ja sen rajoina toimi lännessä, etelässä ja idässä Tonava-joki ja pohjoisessa Karpaattien vuoristo. 1400-luvun alussa se kuului Unkarin kuningaskuntaan, mutta siirtyi vuosikymmenten kuluessa Osmanivaltakunnan vasallivaltioksi. Vlad II sai lisänimensä Dracul liityttyään Lohikäärmeen ritarikuntaan. Se oli vuonna 1408 keisari Sigismundin perustama kristillinen ritarikunta, jonka tarkoituksena oli estää islamin leviäminen Eurooppaan. Käytännössä tämä tarkoitti Osmanivaltakunnan laajentumisen estämistä. Ritarikuntaan kuului monia ylhäisiä Saksasta ja Italiasta. Dracul tarkoitti siis kirjaimellisesti lohikäärmettä. Dracula tarkoitti puolestaan Lohikäärmeen poika. Se ei siis koskaan viitannut vampyyreihin tai julmuuksiin vaan merkitsi ainoastaan yhteyttä kristilliseen ritarikuntaan.

Valakian ruhtinaskunta. Lähde: Wikimedia Commons.

Draculasta ei kuitenkaan tullut heti isänsä seuraajaa Valakian ruhtinaana, sillä hän joutui pitkäksi aikaa poliittiseksi vangiksi. Vlad II oli osmanien edetessä Balkanilla luvannut Valakian heidän vasallivaltiokseen, ja ruhtinas lupasi maksaa suuren summan rahaa, mikäli Osmanivaltakunnan sulttaani Murad II (1404–1451) säästäisi ruhtinaskunnan ryöstelyltä. Tämä järkytti monia, sillä Vlad II oli yhä Lohikäärmeen ritarikunnan jäsen ja näin vannonut vastustavansa osmanien etenemistä. Sulttaani ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään rahalahjaan vaan vaati myös 500 nuorta poikaa palvelemaan sulttaanin yksityisarmeijassa, mukaan lukien Vladin kaksi nuorempaa poikaa Vlad III Dracula ja Radu. Dracula oli tuolloin noin 12-vuotias ja veljensä vielä nuorempi. Teon tarkoituksena oli estää Vlad II:a koskaan kapinoimasta sulttaania vastaan. Dracula viettikin lopun nuoruudestaan sulttaanin hovissa. Hän oli panttivanki kuitenkin vain nimeltään, sillä hovissa hän oppi matematiikkaa, aristoteelista logiikkaa ja turkin kieltä. Siitä huolimatta Dracula ei koskaan oppinut arvostamaan osmaneja, joita hän loppujen lopuksi piti vangitsijoinaan.

Julma tyranni vai oikeudenmukainen hallitsija?

Aikuisena Dracula hallitsi Valakian ruhtinaskuntaa kolmesti. Hän joutui jatkuvasti tasapainoilemaan ulkopolitiikassaan Unkarin kuninkaan ja Osmanivaltakunnan sulttaanin välillä. Lisäksi Vlad joutui jatkuvasti sisäpoliittisten uhkien kohteeksi, kun vihamieliset Valakian ylhäisön jäsenet yrittivät syöstä hänet vallasta. Näin kävi juuri Draculan ensimmäisen lyhyen hallintakauden päätteeksi. Vlad III oli noussut väkivalloin Valakian ruhtinaaksi 1448 osmanien tuella. Osmanit olivat koulineet Draculasta nukkehallitsijaa jo pitkään hänen ollessa panttivankina sulttaanin hovissa. Sulttaani toivoi, että ’aivopesty’ Vlad toimisi puskurina ja huoltoalueena hyökkäyksessä Unkarin kuningaskuntaa vastaan. Vladin ensimmäinen hallintakausi jäi kuitenkin lyhyeksi ja hän joutui pakenemaan kilpailevan ylhäissuvun kaapattua vallan. Dracula vietti vuosia maanpaossa, kunnes viimein vuonna 1456 hänen onnistui nousta uudelleen valtaistuimelle.

Draculan toinen hallituskausi oli pisin (kuusi vuotta 1456–1462) ja tuolta ajalta kumpuavat ensimmäiset huhut hänen raakuudestaan. Tarkastellaan niitä hetki. Kuten aikaisemmin mainitsin, Valakian poliittinen kenttä oli hyvin pirstaleinen ja usein alemmat virkamiehet ja hovin jäsenet pettivät ruhtinaansa, mikäli hän ei miellyttänyt. Vlad III Dracula pyrki tekemään tästä lopun. Hän tapatti julkisesti ja usein julmalla tavalla korruptoituneita virkamiehiä ja petturuudesta tuomittuja alamaisiaan, ja antoi näin varoittavan esimerkin muille juonittelijoille. Draculan lempimestaamistapa oli seivästäminen, ja tästä hänet tunnetaan myös lisänimellä Vlad Seivästäjä. On huomattava kuitenkin, että tätä lisänimeä aletiin käyttää vasta hänen kuolemansa jälkeen. Myös kansan suussa hänen tapansa seivästää ihmisiä sai ehkä liiankin suuret mittasuhteet, eikä kaikkia tarinoita kannata uskoa suoraan. Historiallisissa lähteissä Vladin seivästämisestä puhutaan kuitenkin niin usein, että voidaan luottavaisesti sanoa hänen harrastaneen sitä säännöllisesti. Tämä ei kuitenkaan ole todiste Vladin itsensä julmuudesta.

Seivästäminen oli ollut yleinen mestaamistapa jo vuosisatoja. Etenkin Osmanivaltakunnassa sitä oli käytetty pitkään ja arvellaan, että Dracula oppikin tämän mestaustavan palvellessaan sulttaanin armeijassa. Seivästäminen oli myös tuttua Unkarin kuningaskunnassa ja muualla Euroopassa. Täten Draculan into seivästää oli pikemminkin aikakauden normi, kuin merkki henkilön erityisestä julmuudesta.

Draculan julmuus näyttää selvästi riippuvan siitä, mistä lähteestä hänestä etsitään tietoa. Vihamiehille hän oli julma ja verenhimoinen, mutta omille kansalaisilleen Valakiassa Vlad näyttäytyi yhteiskuntarauhaa edistävänä voimana. Aikalaiset kuvaavat Draculaa älykkääksi, tiukaksi ja oikeudenmukaiseksi. Tämä viimeinen piirre saattoi lisätä Vladin julmaa mainetta, sillä hän oli hyvin ankara lainrikkojia kohtaan. Varkaudesta hän antoi kuolemantuomion, usein seivästämällä. Ankarista rankaisutoimenpiteistä seurasi, että Valakiassa rikollisuus, ainakin tavallista kansalaista kohtaan, väheni Draculan hallinta-aikana. Ihmisillä oli siis syy kannattaa ruhtinastaan ja nämä aikalaiskertomukset ovat todennäköisesti luotettavimpia lähteitä Vladin elämästä. Toki niitäkään ei pidä ottaa täysin totena, sillä niissä paistaa myös positiivinen propaganda.

Turkkilaisten kauhu

Toinen syy siihen, että Dracula nähtiin julmana ja verenhimoisena liittyy hänen ulkopolitiikkaansa. Tullessaan valtaan 1456 hän ei ollut enää läheskään niin uskollinen osmaneille kuin he toivoivat. Pikemminkin Vlad pyrki erottautumaan sekä Unkarin, että Osmanivaltakunnan valtapolitiikasta ja pitämään oman ruhtinaskuntansa kansalaiset turvassa. Tämä ei sopinut osmaneille ollenkaan, sillä Valakia oli vielä nimellisesti sulttaanin vasallivaltio. Uusi sulttaani, Mehmet II Valloittaja (1432–1481), koki Draculan uppiniskaisuuden oman arvovaltansa murentajana ja päätti valloittaa ruhtinaskunnan. Vlad ja Mehmet tunsivat toisensa hyvin, sillä molemmat olivat varttuneet aikuisiksi Mehmetin isän, Murad II:n, hovissa. Pelissä saattoi siis olla henkilökohtainenkin kauna hallitsijoiden välillä.

Dracula kuitenkin iski ensin. Hänen armeijansa oli huomattavasti pienempi kuin osmanien ja tiesi, ettei voinut vastustaa heitä kauaa pitkässä sodassa. Niinpä Dracula ylitti itse joukkoineen Tonavan ja alkoi järjestelmällisesti tuhota ja ryöstellä rajaseutua. Hän antoi käskyn tappaa kaikki ei-valakialaiset ja polttaa kaikki kylät ja pellot. Arviot kuolleista vaihtelevat 10 000 ja 30 000 välillä. Kyseessä oli siis massamurhaa lähentelevä tapahtuma. Syyt tähän julmaan tapahtumaan olivat hyvin käytännölliset. Dracula pyrki luomaan oman valtakuntansa ja Osmanivaltakunnan väliin kuolleen alueen, jota osmanit eivät olisi voineet käyttää huoltoalueena hyökätessään Tonavan yli Valakiaan. Myös psykologinen pelotevaikutus oli läsnä. Dracula näytti sulttaanille, että ei kavahtanut verenvuodatusta, mikäli osmanit hyökkäisivät. Jos Draculan julmuudesta täytyy löytää edes yksi todiste, tämä siviilejä vastaan tehty hyökkäys oli yksi. Sitä tosin harvoin mainitaan muissa kuin turkkilaisissa lähteissä.

Mehmet II reagoi tähän kokoamalla miltei yhtä suuren armeijan, jolla hän oli vallannut Konstantinopolin muutama vuotta aiemmin ja ylitti Tonavan tarkoituksenaan marssia suoraan Draculan pääkaupunkiin Targovisteen, ja panna hänet päiviltä. Suuren armeijan kanssa eteneminen oli kuitenkin hidasta ja Vlad perääntyi hallitusti pääkaupunkiaan kohti käyttäen poltetun maan taktiikkaa. Näin sulttaanin armeijalla oli vaikeuksia löytää syötävää. Dracula oli taitava komentaja ja hyvin lahjakas strategisessa päättelyssä. Draculan pelottava maine johtuikin osittain hänen sotataidostaan, sillä monet tarinat ovat peräisin juuri hänen vihollisiltaan osmaneilta. Kauhua herättivät erityisesti kaksi seuraavaa tapahtumaa.

Kun osmanit olivat saavuttaneet Draculan pääkaupungin, he leiriytyivät yöksi aloittaakseen piirityksen aamulla. Dracula käytti tätä hyödykseen ja hyökkäsi pimeyden turvin joukkojensa kanssa osmanileirin kimppuun. Tarkoituksena ei ollut voittaa koko armeijaa vaan Vlad halusi murhata sulttaani Mehmet II:n ja hänen ylimmät kenraalinsa. Tämä olisi johtanut paniikkiin turkkilaisten armeijassa ja johtanut jopa armeijan pakenemiseen. Vlad ei onnistunut yrityksessään, vaikka jotkut lähteet mainitsevat hänen onnistuneen haavoittamaan sulttaania. Joka tapauksessa yöllinen väijytyshyökkäys järkytti varmasti osmaneja, ja selviytyjät levittivät kauhutarinoita tapahtuneesta kotiin palattuaan. Osa näistä tarinoista on todennäköisesti innoittanut Stokerin Draculan vampyyrimäistä luonnetta.

Yllätyshyökkäys ei onnistunut hajottamaan osmanien armeijaa ja koottuaan joukkonsa, he suuntasivat pääkaupunkiin. Mutta Targoviste oli yllättävästi hylätty, ja Dracula oli perääntynyt joukkoineen vuoristoon. Painajaisia osmaneille aiheutti kuitenkin näky heidän saapuessaan kaupungin edustalle. Aikalaishistorioitsija Laonikos Chalkokondyles kirjoitti asiasta näin:

”Sulttaanin armeija saapui alueelle, joka oli täynnä seivästettyjä. Se oli kilometrin leveä ja yli kaksi kilometriä pitkä. Siellä oli suuria seipäitä, joihin oli turkkilaistan ja sulttaanin hämmästykseksi lävistetty noin 20 000 miestä, naista ja lasta. Sulttaani sanoi kauhuissaan, ettei ollut mahdollista viedä valtakuntaa mieheltä, joka oli tehnyt näin suuria tekoja ja jolla oli niin pirullinen ymmärrys siitä, kuinka hallita valtakuntaansa ja alamaisiaan.” ­­– Historiat 9.104

Seivästettyjen määrää on varmasti liioiteltu, mutta psykologinen sodankäynti teki selvästi tehtävänsä. Seivästetyt olivat ilmeisesti turkkilaisia sotilaita ja vakoojia, mutta herää kysymys, keitä naiset ja lapset olivat. On mahdollista, että osmanit värittivät tapahtumaa lisäten seivästettyjen joukkoon viattomia, korostaakseen Draculan julmuutta. Joka tapauksessa sulttaanin armeija perääntyi tämän tapahtuman jälkeen Valakiasta, ja sulttaani turvautui myöhemmin vaikuttamaan Valakiaan politiikan kautta.

Kauhutarinat myivät jo 1400-luvulla

Torjuttuaan osmanien armeijan, Vlad III Dracula meni Unkarin kuninkaan Matias Corvinuksen (1443–1490) puheille. Hänen tarkoituksenaan oli pyytää sota-apua taistelussa osmaneja vastaan. Dracula oli menettämässä valtakuntansa ylhäisön tuen, jotka olivat alkaneet kannattaa Vladin veljeä, osmaneille uskollista Radua, Valakian valtaistuimelle. Kuningas Matias ei kuitenkaan ollut kiinnostunut auttamaan Vladia, vaan pidätytti tämän vuoden 1462 lopussa. Virallisesti Draculaa syytettiin veljeilystä Osmanivaltakunnan kanssa tarkoituksena valloittaa Unkari, mutta näiden lähteiden katsotaan olleen tekaistuja. Oli Matias Corvinuksen syy vangita Dracula mikä hyvänsä, vietti hän joka tapauksessa seuraavat 13 vuotta eriasteisessa vankeudessa, joka ilmeisesti oli käytännössä kotiarestiin verrattavaa. Tästä ajasta ei ole säilynyt juurikaan luotettavia aikalaislähteitä. Draculan maine kuitenkin lähti lentoon juuri tuolloin.

Kolmas ja eittämättä merkittävin syy Draculan julmaan maineeseen olikin hänen vankeutensa aikana levinneet saksankieliset pamfletit, jotka maalasivat kuvan julmasta ja verta janoavasta hallitsijasta Unkarin kuninkaan vankilassa. Näistä pamfleteista vanhin on säilynyt vuodelta 1488, jossa on myös varhaisin kuva Draculasta. Muiden kopioiden määrästä päätellen pamfletit olivat hyvin suosittuja ympäri Eurooppaa ja etenkin ylhäisten keskuudessa. Pamfleteissa oli koottuna useita tarinoita Draculasta, siitä mitä hän teki vankeutensa aikana ja kuinka hän oli aikaisemmin hallinnut alamaisiaan. Päävire kaikissa tarinoissa on sama äärimmäisyyksiin menevä kuvaus Draculan verenhimosta ja julmista teoista.

Varhaisin kuva Draculasta vuodelta 1488. Lähde: BSB/ 4 Inc.s.a. 697, 2.

Eräässä tarinassa esimerkiksi Draculaa syytettiin erään rahvaan naisen saattamisesta raskaaksi. Todistaakseen väitteen vääräksi Dracula viilsi kaikkien nähden naisen vatsan auki ja esitteli kaikille tyhjää kohtua. Nainen tietenkin kuoli siihen paikkaan. Tämä tarina, kuten monet muutkin, ovat todennäköisesti keksittyjä, mutta monissa tarinoissa näkyy silti häivähdys Vladin todellisesta julmuudesta. Hän rankaisi lainrikkojia ankarasti ja jopa julmasti, ei sietänyt pettureita valtakunnassaan ja käytti väkivaltaa pelotteena sodankäynnissä.

Saksankieliset pamfletit edustivat aikansa kuuminta trendiä kauhutarinoiden saralla. Ne olivat aikansa splatter-kirjallisuutta, joissa reviteltiin verellä ja kauheilla teoilla. Tekstit olivat erityisen suosittuja läntisessä Euroopassa, kuten Ranskassa ja Saksassa, jossa itäinen Eurooppa oli aina näyttäytynyt mystisenä ja takapajuisena paikkana, jossa verenhimoiset hallitsijat pitivät kansaa pelolla otteessaan. 1400-luvulla Osmanivaltakunnan leviäminen idästä Eurooppaan tuki entisestään tätä käsitystä.

Vlad III Dracula kuoli lopulta vuonna 1476 päästyään kolmannen kerran valtaan, mutta hävittyään taistelussa Osmanivaltakuntaa vastaan. Draculan maineesta kertoo myös se, että osmanisotilaat irrottivat Draculan pään taistelukentällä ja lähettivät sen sulttaanille todisteena ruhtinaan kuolemasta. Sulttaani kierrätti päätä seipään nokassa ympäri Konstantinopolia juhlien pitkäaikaisen vastustajansa kuolemaa. Vuosia myöhemmin eräs turkkilainen historioitsija kuvasi tapahtumaa ja käytti Vladista nimeä seivästäjäruhtinas. Lempinimi tarttui heti ja legenda oli syntynyt.

Vlad III Dracula oli aikaansa nähden tavanomaisen julma hallitsija, eikä olisi varmaan koskaan erottunut muista aikakauden ruhtinaista pelkästään sen vuoksi. Merkittävän Draculasta kuitenkin tekee hänen luja luonteensa ja taitavat sodankäyntitaitonsa. Vastustaessaan yläluokan kapinapyrkimyksiä hänen onnistui vakauttaa valtakunta sisäisesti ainakin hetkellisesti. Sama pätee hänen tiukkaan oikeustajuunsa. Vastustamalla aikansa poliittista jättiläistä eli Osmanivaltakuntaa, Dracula viivästytti valtakunnan leviämistä Eurooppaan useilla vuosilla, toimien puskurina Euroopan ja osmanien välissä. Viimeiseksi voin sanoa, että Dracula on julman maineensa ansainnut, mutta perustukoon se historiallisiin tapahtumiin, eikä suinkaan kauhutarinoihin.

Käytetyt lähteet

Vlad the Impaler: A Captivating Guide to How Vlad III Dracula Became One of the Most Crucial Rulers of Wallachia and His Impact on the History of Romania. (2020)

R. T. McNally & R. R. Florescu (1989), Dracula, Prince of Many Faces: His Life and His Times. New York: Hachette Book Group.

Vatikaanin kirjasto – Miksi se perustettiin?

Moni tuntee Vatikaanin pikkuvaltiona Rooman sydämessä, jonka suurella Pietarinaukiolla moni turisti käy ottamassa selfien, ja jonka museossa on kaikista sen aarteista huolimatta tukalaa suuren ihmismäärän vuoksi. Moni muistaa, että Vatikaani on myös paavin asuinsija ja katolisen kirkon keskus. Harva sen sijaan tietää, että tämä kääpiövaltio kätkee sisäänsä yhden maailman vanhimmista ja merkittävimmistä historiallisista kirjastoista. Vatikaanin apostolinen kirjasto sisältää yli 75 000 käsikirjoitusta ja yli 1,1 miljoonaa painettua kirjaa. Se oli perustamisensa aikaan 1400-luvulla läntisen maailman suurin kirjasto, eikä sen merkitys ole vuosisatojen kuluessa vähentynyt. Mutta miksi tämä kirjasto virallisesti perustettiin, ja miksi juuri 1400-luvulla?

Aluksi mainittakoon, että Vatikaanin kirjaston juuret ulottuvat aina myöhäisantiikkiin saakka, jolloin paaveilla oli oma kirjastonsa Lateraanissa. Tämä kirjasto ei kuitenkaan ollut yhtenäinen kokonaisuus vaan alati muuttuva, ja läpi keskiajan sen koko ja sisällöt riippuivat kulloisenkin paavin mieltymyksistä. Varsinaisen Vatikaanin kirjaston voidaan katsoa syntyneen 1400-luvulla ja tämä on erityisesti kahden paavin ansiota. He olivat Nikolaus V (paavina 1447–1455) ja Sixtus IV (paavina 1471–1484).

Paavi Nikolaus V oli kirkollisen uransa lisäksi vannoutunut humanisti ja antiikin tekstien tuntija. Hän tunsi, että menneisyyden tekstien tuntemus oli osa sivistystä ja että kirkolla pitäisi olla tässä sivistyksessä selkeä rooli. Niinpä hän alkoi suunnitella keskitettyä julkista kirjastoa, johon voisi tallettaa kyseisenä aikakautena yhä suuremmissa määrin esiin tulleita antiikin tekstejä ja niiden kopioita. Erityishuomio on annettava sanalle julkinen. Nikolaus koki, että antiikin tekstien ei pidä vain antaa homehtua käyttämättöminä suurkirjaston hyllyillä, vaan niitä pitää pystyä tutkimaan kenen vain. Ideana tämä oli hyvin edistyksellinen, käytännössä ”kuka vain” tarkoitti lähinnä yhteiskunnan yläluokkaa. Kuitenkin on merkittävää, että Vatikaanin kirjaston ensisijainen tarkoitus oli olla tutkimuskirjasto. Asiaa edesauttoi varmasti paavin humanistinen tausta.

Niinpä Nikolaus kokosi Vatikaaniin yli 1200 teosta, jotka jakaantuivat latinankieliseen ja kreikankieliseen osaan. Hän sijoitti kokoelmaan oman kirjastonsa ja haetutti Avignonin vankeuden aikaisten paavien kirjaston Ranskasta. Toinen kirjaston perustamisen tarkoitus olikin paavin vallan vahvistaminen juuri Roomassa. Paavit olivat melkein koko 1300-luvun olleet Ranskan kuninkaan alaisuudessa Avignonissa ja olivat vasta 1400-luvun alussa palanneet Roomaan. Siirtymä ei ollut kivuton ja paavin asema horjui suuresti vuosisadan alkupuoliskolla. Pönkittääkseen asemaansa Roomassa Nikolaus päättikin hyödyntää nousevaa humanistista trendiä Italiassa. Hän kutsui Roomaan monia humanisteja Firenzestä ja Venetsiasta, ja pyrki tekemään Roomasta uuden ihmiskeskeisen tiedon keskuksen. Tämä saattaa kuulostaa oudolta kirkonmiehen toiminnalta, mutta on huomioitava, että humanistinen tieto ja kirkon opit eivät suinkaan olleet vastakkaisia näkemyksiä. Se tarjosi kirkolle tavan profiloitua houkuttelevana työnantajana aikakauden oppineille, mikä lisäsi paavien ja kirkon legitimiteettiä Euroopassa.

Vatikaanin kirjaston idea ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla vakiintua ennen Nikolaus V:n kuolemaa, ja hänen jälkeensä paavit palasivat ylläpitämään Vatikaanin kirjaston lisäksi omia yksityiskirjastojaan. Callixtus III:n (paavina 1455–1458) ja Pius II:n (paavina 1458–1464) aikoina Vatikaanin kokoelma toki kasvoi, mutta paavien yksityiskirjastot eivät siirtyneet sen osaksi vaan joko hajautuivat tai jäivät paavien sukujen haltuun. Vasta Paavali II (paavina 1464–1471), kirjastonhoitajansa suostuttelemana, lisäsi yksityiskirjastonsa osaksi Vatikaanin kirjastoa.

Paavali II:n seuraajaa paavi Sixtus IV:a voidaan, kuten yllä mainitsin, pitää Vatikaanin kirjaston toisena perustajana. Kyseinen paavi rakennutti myös kuuluisan Sikstuksen kappelin. Hänen aikanaan kirjasto virallisesti perustettiin ja jatkossa paavien kirjastot lisättäisiin sen kokoelmiin. Myös kaikki kirkon asiakirjat talletettiin kirjastoon. Sixtus IV uudisti tyystin kirjaston tilat ja katalogijärjestelmän. Hän loi latinankieliselle ja kreikankieliselle kirjallisuudelle omat salit, joihin oppineilla oli vapaa pääsy (tämän tosin oli tehnyt jo Nikolaus V). Lisäksi paavi perusti erillisen salin (sala secreta), joka ei ollut julkinen. Vaikka nimi tuo mieleen salamyhkäisyyden ja kielletyn tiedon, tarkoitti se alun perin kirjaimellisesti erillistä (lat. secernere = erottaa) salia, joka sijaitsi kauempana kahdesta edellisestä. Tähän saliin koottiin esimerkiksi käsikirjoitusten kopioita, huonokuntoisia teoksia ja muita vähemmän kiinnostusta herättäviä teoksia. Vaikka sali ei ollut avoin, pystyi sieltä tilaamaan kirjan julkiselle puolelle luettavaksi. Sixtus perusti myös neljännen, ’uuden salin’ (sala nova tai sala pontificia), jossa säilytettiin paavien yksityiskirjoja ja kirkollisia dokumentteja. Nämä neljä salia olivat Vatikaanin kirjaston perusta aina 1500-luvun loppupuolelle saakka.

Vatikaanin museot, Melozzo da Forlìn taideteos noin vuodelta 1477. Paavi Sixtus IV (tuolissa) nimittää Platinan (polvillaan) Vatikaanin kirjastonhoitajaksi. Lähde: Wikimedia Commons

Sixtus IV:n oikea käsi kirjaston asioiden hoitamisessa oli Bartolomeo Sacchi (1421–1481), lempinimeltään Platina. Katalogijärjestelmän uudistus oli pääosin hänen ansiotaan. Platinan suorittamassa kirjaston kokonaisinventaariossa (Vat.Lat. 3954) vuonna 1475 oli 1775 latinankielistä ja 870 kreikankielistä käsikirjoitusta. Yhteensä Vatikaanin kirjastossa oli siis tuolloin yli 2500 nidettä. Vuoden 1481 inventaariossa määrä kohosi jo 3500 niteeseen. Vertailun vuoksi vuonna 1499 Firenzen San Marcon kirjastossa oli vain noin 1200 nidettä.

Vatikaanin kirjasto on siis alun perinkin suunniteltu tutkimuskirjastoksi, jossa aikakauden oppineet pyrkivät tutkimaan niin pakanallisia antiikin tekstejä kuin keskiajan kirkollisia teoksia. Se ei siis ollut ainoastaan kristillisen aineiston massiivinen talletusvarasto, vaan uusimman (mutta myös vanhan jo kadotetun) tiedon tyyssija, joka pyrki mahdollistamaan sen, että halukkaat voisivat tulla kirjastoon koska tahansa sivistämään itseään. Vatikaanin kirjasto vaalii yhä tätä sen kaikkein tärkeintä tarkoitustaan päästämällä tuhansia tutkijoita sen syövereihin joka vuosi. Myös allekirjoittanut on päässyt tutustumaan Vatikaanin kirjaston saloihin, ja siitä voi lukea lisää täältä. Nykyään kirjaston kokoelmiin voi tutustua myös kotisohvalta, kiitos Vatikaanin massiivisen digitalisaatioprojektin. Suosittelen kaikkia käymään tutustumassa!

Käytetyt lähteet

Manfredi, A. (Ed.). (2010). Le Origini della Biblioteca Vaticana tra Umanesimo e Rinascimento (1447-1534) (Vol. 1). Biblioteca apostolica vaticana.

Italian poliittinen kehitys 1400-luvulla

Kun puhutaan Italiasta historiassa, monelle tulee mieleen yhtenäinen valtiollinen yksikkö, joka noudattaa nykyisen Italian valtion rajoja. Tämänlainen Italia on oikeasti hyvin nuori keksintö, sillä Italia yhdistyi nykyiseen muotoonsa vasta vuonna 1861. Yhdistyminen on muutenkin osuva sanavalinta, sillä Italian niemimaalla vaikutti tätä ennen useita valtioita tai kuningaskuntia, joiden synty oli peräisin keskiajalta.

1400-luvun Italia oli siis pikemminkin tilkkutäkki erinäisiä kilpailevia kaupunkivaltioita ja herttuakuntia. Tämä on tärkein huomio, joka tulee pitää mielessä aikakauden teemoja käsitellessä. On todettava, ettei kokonaisen vuosisadan läpikäyminen tyhjentävästi yhdessä blogissa ole mahdollista tai edes kannattavaa, mutta pyrin tuomaan esille tärkeimmät kehityssuunnat ja antamaan ehdotuksia lisälukemiseen tekstin lopussa.

Vaikka Italian alueella vaikutti lukuisia eri kaupunkivaltioita, voidaan niistä nostaa esiin viisi tärkeintä, joihin keskitytään tässä tekstissä. Niitä olivat Milanon herttuakunta, Venetsian tasavalta, Firenzen tasavalta, Kirkkovaltio ja Napolin kuningaskunta. Muita merkitykseltään tai maa-alaltaan pienempiä olivat Genovan tasavalta, Pisan tasavalta, Sienan tasavalta, Luccan tasavalta, Modenan ja Ferraran herttuakunnat, Mantovan ja Montserratin kreivikunnat, Savoyn herttuakunta ja Trenton hiippakunta.

Italia vuonna 1494. Lähde: Wikimedia Commons

Milanon herttuakunta

Milanon herttuakunta perustettiin virallisesti vuonna 1395, mutta se oli ollut olemassa jo pitkään ennen tätä. Tuolloin herttuakunta tuli osaksi Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa, jolle se oli periaatteessa alamainen, mutta käytännössä toimi itsenäisen valtion tavoin. Sitä hallitsivat 1400-luvulle tultaessa Visconti-suvun jäsenet, jotka olivat olleet vallassa 1200-luvulta lähtien.

Milano oli siis itsevaltaisesti hallittu kokonaisuus, mikä erosi monista muista Italian kaupungeista. 1400-luvun alussa Gian Galeazzo Viscontin (1351–1402) johtama Milano lisäsi suuresti alueita itseensä, mikä hermostutti sen rajanaapureita. Tämä johti niin kutsuttuihin Lombardian sotiin, joissa Milano ja Venetsia muiden kaupunkien ohella kamppailivat Pohjois-Italian maa-alueista. Rauha tähän konfliktiin saatiin vasta Lodin sopimuksella vuonna 1454.

Visconti-suvun viimeisen jäsenen kuoltua vuonna 1447, Milano oli hetken tasavalta, kunnes kuuluisa condottiero eli palkkasoturi Francesco Sforza (1401–1466) kaappasi vallan vedoten avioliittoonsa Bianca Maria Viscontin kanssa. Hän perusti Sforza-dynastian, joka hallitsi Milanoa vuoteen 1535 asti, lukuun ottamatta italialaissotia vuosina 1499–1521.

1400-luvun jälkipuolisko ei ollut suotuisa Milanolle. Herttuakunnan sijainti Ranskan kuningaskunnan, Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan ja Italian kaupunkivaltioiden välissä teki siitä strategisesti merkittävän raja-alueen. Milanon herttuat yrittivät tasapainotella näiden suurvaltojen välissä ja houkutella niitä jopa muita Italian valtioita vastaan parantaakseen omaa asemaansa. Lopulta vuonna 1499 italialaissotien aikana Ranska valloitti Milanon tarkoituksenaan saada jalansija Italiaan ja tukeakseen Napolin kuningaskunnan valloitustaan. Ironisesti Milanon herttuat olivat itse alun perin pyytäneet Ranskan kuninkaan Italiaan.

Venetsian tasavalta

Venetsian tasavalta oli 1400-luvulla vuosisatoja vanha tasavalta, joka oli aikansa merkittävin kauppa- ja merimahti. Se piti hallussaan suurta osaa Välimeren kaupasta ja hallitsi useita Välimeren saaria ja rannikoita etenkin idässä. Nämä alueet se oli saanut 1200-luvulla osallistuttuaan neljänteen ristiretkeen, jolloin alueet irrotettiin Konstantinopolin keisarikunnasta. Yli 200 vuoden ajan Venetsialla oli siis asiat varsin hyvin. Se oli yksi Euroopan vanhimpia tasavaltoja, jota hallitsi aristokraattisen senaatin ja heistä valitun johtajan, dogen, yhdistelmä. Ajan kuluessa tasavaltainen järjestelmä siirtyi enemmän autokraattiseen suuntaan, mutta tasavallan perusperiaate säilyi Venetsiassa koko sen historian ajan.

Venetsia ei ollut aikaisemmin keskiajalla juuri välittänyt manner-Italian asioista ja oli keskittynyt ylläpitämään hyviä kauppayhteyksiä etenkin itäiselle Välimerelle. Kuitenkin 1300-luvun lopussa tilanne muuttui ja Venetsia alkoi laajentua Pohjois-Italiaan. Tämä järkytti alueen valtatasapainoa ja etenkin Milano koki Venetsian laajenemisen uhkana. Syttyi aiemmin mainittu pitkittynyt sarja konflikteja, joita kutsuttiin Lombardian sodiksi. Se päättyi vasta vuonna 1454 Lodin rauhassa. Ajankohta rauhalle ei ollut sattumaa, sillä vain vuotta aiemmin oli tapahtunut eräs 1400-luvun merkittävimmistä tapahtumista: Konstantinopoli oli valloitettu.

Koska Venetsian legendaarisen perustamisen aikaan Rooman keisarikunta oli ollut vielä olemassa ja kaupungin kansalaiset olivat olleet periaatteessa roomalaisia, oli kaupunki vannonut siitä lähtien uskollisuutta Rooman keisareille. Keskiajalla nämä keisarit hallitsivat Itä-Rooman muinaisessa pääkaupungissa Konstantinopolissa. Vielä 1400-luvullakin Konstantinopolin keisarikunnan ollessa käytännössä vain itse kaupunki, vannoi Venetsia ainakin puheissa olevansa sen ikuinen liittolainen. Todennäköisemmin Venetsian motiivit olivat taloudelliset, sillä Konstantinopolin kautta Venetsialla oli pääsy Mustanmeren markkinoille.

Tämä kaikki muuttui vuonna 1453 kun koko 1400-luvun alun ajan laajentunut Osmanien valtakunta viimein valloitti itäisen kristikunnan keskuksen. Se rajoitti merkittävästi Mustanmeren kauppaa vaatimalla tullia kaikilta Bosporinsalmen läpi pyrkiviltä. Osmanien valtakunta oli myös valloittanut monia Venetsian hallitsemia kauppa-asemia itäisellä Välimerellä, mikä heikensi idänkauppaa. Vaikka Venetsia pystyi ylläpitämään kauppaverkostonsa jossain määrin, oli osmanien eteneminen pitkällä tähtäimellä kuolinisku Venetsian kauppamonopolille. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut Venetsian muuttumista merkityksettömäksi vaan se suuntasi katseensa enemmän Italian asioihin, joissa se pysyi merkittävänä pelaajana koko loppuvuosisadan.

Firenzen tasavalta

Italian alueen toinen suuri tasavalta oli Firenze, josta Italian renessanssin voidaan myös katsoa lähteneen liikkeelle. Monille tulee nykyään Firenzestä mieleen taide, kulttuuri ja kuuluisat nimet kuten Leonardo da Vinci ja Dante Alighieri. Kaupunki tosiaan oli 1400-luvulla monien taiteilijoiden ja humanistien suosiossa, mutta olisi harhaanjohtavaa väittää, että Firenze olisi ollut rauhaisampi ja idyllisempi kuin muut Italian kaupunkivaltiot. Se osallistui esimerkiksi Lombardian sotiin Venetsian puolella Milanoa vastaan ja myöhemmin soti kirkkovaltiota vastaan Pazzi-salaliiton jälkilöylyissä. Firenzen 1400-luvun historiassa on myös nähtävissä aikakaudelle ominainen kehitys tasavallasta yhden suvun oligarkiaan.

Firenzen hallintotyyppi oli koko keskiajan säilynyt tasavaltaisena, jota hallitsi kaikista killoista koottu hallitus (Signoria). Tämän hallituksen johtoon valittiin säännöllisesti kiltojen johtajista gonfaloniere, joka oli kaupungin nimellinen johtaja. Pesti kesti kerrallaan vain kaksi kuukautta, jotta houkutuksia itsevaltiuteen ei syntyisi. Firenze pysyikin hyvin pitkään kiinni tasavaltaisissa perinteissä. Kyseinen hallintotyyli kuitenkin alkoi rakoilla. Kiltojen jäsenet tarvitsivat yhä enemmän tukijoita, joilla oli valtaa ja rahaa. Tämä synnytti muutamia rikkaita sukuja/henkilöitä, jotka tarjosivat rahallista tukeaan ja suojeluaan poliittisia palveluksia vastaan. Heille alkoi näin kasaantua enenevissä määrin myös poliittista valtaa.

Merkittävin näistä suvuista oli Medici-suku, joka oli rikastunut etenkin pankkialalla. Medicien pankki olikin yksi tuon ajan Euroopan suurimpia ja vaikutusvaltaisimpia. Suvun kuuluisin jäsen oli Lorenzo ”il Magnifico” de’ Medici (eli 1449–1492), joka käytännössä hallitsi Firenzeä itsevaltiaana. Hän suosi taiteilijoita sekä kirjailijoita ja kutsuikin monia heitä hoviinsa. Kaikkia Medicien vallan kasvu ei kuitenkaan miellyttänyt. Etenkin paavi Sixtus IV (1471–1484) ei katsonut hyvällä Lorenzon otteen kiristymistä Firenzen lähialueiden kaupungeista, joista moni kuului kirkkovaltioon. Lisäksi Lorenzo puuttui moniin kirkollisiin nimityksiin Toscanan alueella, mitkä periaatteessa kuuluivat paavin käskyvaltaan.

Poliittinen paine purkautui väkivaltana niin kutsutussa Pazzi-salaliitossa vuonna 1478, jolloin joukko salaliittolaisia hyökkäsi Lorenzon ja hänen veljensä Giulianon kimppuun sunnuntaimessussa Santa Maria del Fioren edessä. Salaliittoon kuului useita Medicien vihamiehiä, mukaan lukien Pisan arkkipiispa Francesco Salviati ja itse paavi Sixtus IV. Salaliitolle nimensä antanut Pazzi-suku ei aluksi halunnut olla mukana juonessa, mutta lopulta muutti mielensä tavoitteenaan vallata pankkimarkkinat Mediceiltä. Hyökkäyksessä Lorenzon veli Giuliano sai surmansa, mutta Lorenzo pääsi pakenemaan pahasti haavoittuneena.

Pazzit yrittivät vallankumousta kansan avulla, mutta kuultuaan hyökkäyksestä Medicejä vastaan, kääntyivät ihmiset salaliittolaisia vastaan. Lorenzo hyödynsi kansan tukea ja tapatti lukuisia salaliittolaisia samana yönä. Tulevien vuosien kuluessa Medicit jäljittivät monia hyökkäykseen osallistuneita ja karkottivat Pazzi-suvun Firenzestä. Medicien vastainen salaliitto siis toimi täysin päinvastoin kuin oli suunniteltu ja lisäsi Lorenzon valtaa entisestään poistamalla vastustajat kuvioista.

Kirkkovaltio

Kirkkovaltion ja paavien historiaa 1400-luvulla voisi kuvailla myrskyisäksi. Paavit olivat olleet suurimman osan 1300-lukua Ranskan kuninkaan alaisuudessa Avignonissa, kunnes viimein paavi Urbanus VI (vallassa 1378–1389) palautti instituution Roomaan. Siirtymä oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja johtikin Lännen suureen skismaan, jolloin pahimmillaan hallitsi kolme virallista paavia. Kiistan keskiössä oli myös kysymys siitä, kenellä oli kirkon sisällä suurin arvovalta, paavilla vai kirkon arvovaltaisimmista henkilöistä koostuvalla kirkolliskokouksella. Skisma päättyi paavien eduksi ja Martinus V:n (1417–1431) sekä Eugenius IV:n (1431–1447) aikana paavin ylivalta kirkossa ja Italian niemimaalla alkoi vakiintumaan.

Vaikka paavien poliittinen valta oli suuresti heikentynyt Avignonin vankeuden aikana, kuului heidän hallintaansa silti joukko alueita Laziossa ja Romagnassa, joita kirkkovaltioksi kutsuttiin. Alueet olivat peruja 700-luvulta, jolloin katolinen kirkko sai ensimmäistä kertaa maallista omaisuutta itselleen. 1400-luvulle tultaessa monille italialaisille paavi oli yksi maallinen hallitsija muiden joukossa. Kuitenkin hänen uskonnollinen arvovaltansa puuttui muilta hallitsijoilta. Siitä syystä paavin sanalla oli painoarvoa koko Euroopan tasolla, vaikka maallista valtaa hänellä olikin vähemmän. Paavin vasallivaltioihin kuuluivat esimerkiksi Ferrara ja Modena sekä Napolin kuningaskunta, jotka ainakin nimellisesti kuuluivat paavin valtapiiriin.

Toinen esimerkki paavin vallasta oli Eugenius IV:n kokoon kutsuma Ferrara-Firenzen kirkolliskokous (1431–1449), joka yhdisti hetkeksi itäisen ja läntisen kirkon. Vaikka kokouksen pääkysymykset olivat teologisia, oli kokous myös hyvin poliittinen. Siellä Länsi-Eurooppa pohti, miten vastata Osmanien valtakunnan laajenemiseen idässä. Vastaus oli niin kutsutun Varnan ristiretken järjestäminen, joka kuitenkin epäonnistui. Tästä huolimatta paavit yrittivät 1400-luvulla järjestää useita muitakin ristiretkiä osmaneja vastaan. Ilmiselvän osmaniuhan lisäksi ristiretkien koolle kutsuminen oli myös testi paavin arvovallasta. Koko 1400-luvun ajan paavien voidaankin katsoa yrittäneen vakiinnuttaa valtaansa jälleen Italiaan. Heillä ei ollut juurikaan suurta sotilaallista valtaa, joten vakiinnuttaminen täytyi tehdä diplomaattisesti ja uskonnollista arvovaltaa hyödyntäen. Tämä muuttui vasta italialaissotien aikaan, jolloin paavi Aleksanteri VI (1492–1503) ja Julius II (1503–1513) alkoivat laajentamaan kirkkovaltiota sotilaallisesti.

Aikakaudelle ominaisia olivat myös lukuisat humanistipaavit, kuten Nikolaus V (1447–1455), Pius II (1458–1464) ja Sixtus IV, jotka pyrkivät koristamaan Roomaa ja keräämään ympärilleen useita muita humanisteja ja taiteilijoita. Edellä mainituista paaveista Nikolaus V ja Sixtus IV olivat myös perustamassa yhtä maailman kuuluisimmista ja laajimmista kirjastoista, nimittäin Vatikaanin kirjastoa.

Napolin kuningaskunta

Napolin kuningaskunta, johon kuului ajoittain myös Sisilia, sai alkunsa normannivalloituksista 1100-luvulta, mutta yhtenä sen perustajana pidetään Anjoun Kaarlea 1280-luvulla. Kaarle I (eli 1227–1285) oli ranskalaisen Anjou-suvun jäsen, joka taisteli koko myöhäiskeskiajan Etelä-Italian ja Sisilian alueista espanjalaisen Aragon-suvun kanssa. Sama teema hallitsi myös 1400-lukua ja se laajeni lopulta myös koko Italiaa koskevaksi konfliktiksi.

1400-luvun alkupuoliskon ajan Napolia hallitsivat Anjou-suvun edustajat, pääasiassa Johanna II (1371–1435). Hänellä ei kuitenkaan ollut jälkeläisiä, joten seuraaja oli valittava muilla tavoin. Kun paavi Martinus V yritti nostaa Anjou-suvun kilpailevan haaran edustajan, Ludvig III:n, valtaistuimelle ohi Johannan, kuningatar päätti hakea tukea odottamattomalta taholta. Hän pyysi apuun entisen kihlattunsa Juhana II:n veljeä, Aragonian kuningasta Alfonso V:tä (eli 1396–1458), luvaten tälle samalla oikeuden Napolin kruunuun. Vaikka kuningatar lopulta peruutti lupauksensa ja asetti perillisekseen Ludvig III:n veljen, René I:n (1435–1442), oli tällä teolla kauaskantoiset seuraukset.

Aragon-suku oli pitkään kamppaillut Napolin kuningaskunnasta ja Johanna II:n päätöksen jälkeen Alfonso V:llä oli hänen mielestään laillinen oikeus Napolin valtakuntaan. Niinpä hän jo hallitsemastaan Sisilian kuningaskunnastaan käsin lähti hakemaan omaansa ja valloitti Napolin vuonna 1442, syrjäyttäen samalla laittomana kuninkaana pitämänsä René I:n. Nyt myös Napolin kuningas, Alfonso I (hallitsi 1442–1458) perusti Aragonin dynastian, joka tuli hallitsemaan melkein vuosisadan loppuun.

1400-luvun Italian poliittisessa historiassa voi hyvin nähdä perhos-efektin vaikutuksen. Anjou-suvun vaade Napolin kuningaskuntaan ei suinkaan kadonnut mihinkään Alfonson valloituksen myötä, vaan se siirtyi sukulaissuhteiden kautta lopulta Ranskan kuningas Kaarle VIII:lle (eli 1470–1498). Alfonson seuraajan, Ferdinand I:n, kuoltua vuonna 1494 Kaarle koki, että oli aika panna vaade Napolin kruunusta käytäntöön. Tilannetta edesauttoi entisestään Milanon herttuan Ludovico Sforzan pyynnöt Ranskan kuninkaalle, joissa hän kehotti Kaarlea valloittamaan Napolin. Ludovico itse pelkäsi Napolin vallan kasvua Italiassa ja oli valmis kutsumaan ulkopuolisen suurvallan niemimaalle estääkseen tämän. Ranskan sotkeutuminen Italian politiikkaan herätti nopeasti muiden Euroopan suurvaltojen huomion. Pian konfliktissa olivat mukana myös Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunnan keisari Maximilian I (1459–1519), joka pelkäsi alamaisensa Milanon herttuakunnan puolesta ja Aragonian kuningas Ferdinand II (eli 1452–1516), joka piti kiivaasti kiinni oikeudestaan Napolin kruunuun. Suurkonflikti oli valmis ja niin kutsutut italialaissodat hävittivät niemimaata seuraavat 60 vuotta.

Käytetyt lähteet

Black, Jane (2009), Absolutism in Renaissance Milan: Plenitude of Power under the Visconti and the Sforza 1329–1535, Oxford: Oxford University Press.

Madden, Thomas F. (2012), Venice: A New History, New York: Penguin Group.

Mallet, Michael & Shaw, Christine (2014), The Italian Wars 1494–1559, London and New York: Routledge.

McCahill, Elizabeth (2013), Reviving the Eternal City: Rome and the Papal Court, 1420–1447, Cambridge: Harvard University Press.

Najemy, John M. (2006), A History of Florence 1200–1575, Oxford: Blackwell Publishing.