Kun puhutaan Italiasta historiassa, monelle tulee mieleen yhtenäinen valtiollinen yksikkö, joka noudattaa nykyisen Italian valtion rajoja. Tämänlainen Italia on oikeasti hyvin nuori keksintö, sillä Italia yhdistyi nykyiseen muotoonsa vasta vuonna 1861. Yhdistyminen on muutenkin osuva sanavalinta, sillä Italian niemimaalla vaikutti tätä ennen useita valtioita tai kuningaskuntia, joiden synty oli peräisin keskiajalta.
1400-luvun Italia oli siis pikemminkin tilkkutäkki erinäisiä kilpailevia kaupunkivaltioita ja herttuakuntia. Tämä on tärkein huomio, joka tulee pitää mielessä aikakauden teemoja käsitellessä. On todettava, ettei kokonaisen vuosisadan läpikäyminen tyhjentävästi yhdessä blogissa ole mahdollista tai edes kannattavaa, mutta pyrin tuomaan esille tärkeimmät kehityssuunnat ja antamaan ehdotuksia lisälukemiseen tekstin lopussa.
Vaikka Italian alueella vaikutti lukuisia eri kaupunkivaltioita, voidaan niistä nostaa esiin viisi tärkeintä, joihin keskitytään tässä tekstissä. Niitä olivat Milanon herttuakunta, Venetsian tasavalta, Firenzen tasavalta, Kirkkovaltio ja Napolin kuningaskunta. Muita merkitykseltään tai maa-alaltaan pienempiä olivat Genovan tasavalta, Pisan tasavalta, Sienan tasavalta, Luccan tasavalta, Modenan ja Ferraran herttuakunnat, Mantovan ja Montserratin kreivikunnat, Savoyn herttuakunta ja Trenton hiippakunta.
 |
| Italia vuonna 1494. Lähde: Wikimedia Commons |
Milanon herttuakunta
Milanon herttuakunta perustettiin virallisesti vuonna 1395, mutta se oli ollut olemassa jo pitkään ennen tätä. Tuolloin herttuakunta tuli osaksi Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa, jolle se oli periaatteessa alamainen, mutta käytännössä toimi itsenäisen valtion tavoin. Sitä hallitsivat 1400-luvulle tultaessa Visconti-suvun jäsenet, jotka olivat olleet vallassa 1200-luvulta lähtien.
Milano oli siis itsevaltaisesti hallittu kokonaisuus, mikä erosi monista muista Italian kaupungeista. 1400-luvun alussa Gian Galeazzo Viscontin (1351–1402) johtama Milano lisäsi suuresti alueita itseensä, mikä hermostutti sen rajanaapureita. Tämä johti niin kutsuttuihin Lombardian sotiin, joissa Milano ja Venetsia muiden kaupunkien ohella kamppailivat Pohjois-Italian maa-alueista. Rauha tähän konfliktiin saatiin vasta Lodin sopimuksella vuonna 1454.
Visconti-suvun viimeisen jäsenen kuoltua vuonna 1447, Milano oli hetken tasavalta, kunnes kuuluisa condottiero eli palkkasoturi Francesco Sforza (1401–1466) kaappasi vallan vedoten avioliittoonsa Bianca Maria Viscontin kanssa. Hän perusti Sforza-dynastian, joka hallitsi Milanoa vuoteen 1535 asti, lukuun ottamatta italialaissotia vuosina 1499–1521.
1400-luvun jälkipuolisko ei ollut suotuisa Milanolle. Herttuakunnan sijainti Ranskan kuningaskunnan, Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan ja Italian kaupunkivaltioiden välissä teki siitä strategisesti merkittävän raja-alueen. Milanon herttuat yrittivät tasapainotella näiden suurvaltojen välissä ja houkutella niitä jopa muita Italian valtioita vastaan parantaakseen omaa asemaansa. Lopulta vuonna 1499 italialaissotien aikana Ranska valloitti Milanon tarkoituksenaan saada jalansija Italiaan ja tukeakseen Napolin kuningaskunnan valloitustaan. Ironisesti Milanon herttuat olivat itse alun perin pyytäneet Ranskan kuninkaan Italiaan.
Venetsian tasavalta
Venetsian tasavalta oli 1400-luvulla vuosisatoja vanha tasavalta, joka oli aikansa merkittävin kauppa- ja merimahti. Se piti hallussaan suurta osaa Välimeren kaupasta ja hallitsi useita Välimeren saaria ja rannikoita etenkin idässä. Nämä alueet se oli saanut 1200-luvulla osallistuttuaan neljänteen ristiretkeen, jolloin alueet irrotettiin Konstantinopolin keisarikunnasta. Yli 200 vuoden ajan Venetsialla oli siis asiat varsin hyvin. Se oli yksi Euroopan vanhimpia tasavaltoja, jota hallitsi aristokraattisen senaatin ja heistä valitun johtajan, dogen, yhdistelmä. Ajan kuluessa tasavaltainen järjestelmä siirtyi enemmän autokraattiseen suuntaan, mutta tasavallan perusperiaate säilyi Venetsiassa koko sen historian ajan.
Venetsia ei ollut aikaisemmin keskiajalla juuri välittänyt manner-Italian asioista ja oli keskittynyt ylläpitämään hyviä kauppayhteyksiä etenkin itäiselle Välimerelle. Kuitenkin 1300-luvun lopussa tilanne muuttui ja Venetsia alkoi laajentua Pohjois-Italiaan. Tämä järkytti alueen valtatasapainoa ja etenkin Milano koki Venetsian laajenemisen uhkana. Syttyi aiemmin mainittu pitkittynyt sarja konflikteja, joita kutsuttiin Lombardian sodiksi. Se päättyi vasta vuonna 1454 Lodin rauhassa. Ajankohta rauhalle ei ollut sattumaa, sillä vain vuotta aiemmin oli tapahtunut eräs 1400-luvun merkittävimmistä tapahtumista: Konstantinopoli oli valloitettu.
Koska Venetsian legendaarisen perustamisen aikaan Rooman keisarikunta oli ollut vielä olemassa ja kaupungin kansalaiset olivat olleet periaatteessa roomalaisia, oli kaupunki vannonut siitä lähtien uskollisuutta Rooman keisareille. Keskiajalla nämä keisarit hallitsivat Itä-Rooman muinaisessa pääkaupungissa Konstantinopolissa. Vielä 1400-luvullakin Konstantinopolin keisarikunnan ollessa käytännössä vain itse kaupunki, vannoi Venetsia ainakin puheissa olevansa sen ikuinen liittolainen. Todennäköisemmin Venetsian motiivit olivat taloudelliset, sillä Konstantinopolin kautta Venetsialla oli pääsy Mustanmeren markkinoille.
Tämä kaikki muuttui vuonna 1453 kun koko 1400-luvun alun ajan laajentunut Osmanien valtakunta viimein valloitti itäisen kristikunnan keskuksen. Se rajoitti merkittävästi Mustanmeren kauppaa vaatimalla tullia kaikilta Bosporinsalmen läpi pyrkiviltä. Osmanien valtakunta oli myös valloittanut monia Venetsian hallitsemia kauppa-asemia itäisellä Välimerellä, mikä heikensi idänkauppaa. Vaikka Venetsia pystyi ylläpitämään kauppaverkostonsa jossain määrin, oli osmanien eteneminen pitkällä tähtäimellä kuolinisku Venetsian kauppamonopolille. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut Venetsian muuttumista merkityksettömäksi vaan se suuntasi katseensa enemmän Italian asioihin, joissa se pysyi merkittävänä pelaajana koko loppuvuosisadan.
Firenzen tasavalta
Italian alueen toinen suuri tasavalta oli Firenze, josta Italian renessanssin voidaan myös katsoa lähteneen liikkeelle. Monille tulee nykyään Firenzestä mieleen taide, kulttuuri ja kuuluisat nimet kuten Leonardo da Vinci ja Dante Alighieri. Kaupunki tosiaan oli 1400-luvulla monien taiteilijoiden ja humanistien suosiossa, mutta olisi harhaanjohtavaa väittää, että Firenze olisi ollut rauhaisampi ja idyllisempi kuin muut Italian kaupunkivaltiot. Se osallistui esimerkiksi Lombardian sotiin Venetsian puolella Milanoa vastaan ja myöhemmin soti kirkkovaltiota vastaan Pazzi-salaliiton jälkilöylyissä. Firenzen 1400-luvun historiassa on myös nähtävissä aikakaudelle ominainen kehitys tasavallasta yhden suvun oligarkiaan.
Firenzen hallintotyyppi oli koko keskiajan säilynyt tasavaltaisena, jota hallitsi kaikista killoista koottu hallitus (Signoria). Tämän hallituksen johtoon valittiin säännöllisesti kiltojen johtajista gonfaloniere, joka oli kaupungin nimellinen johtaja. Pesti kesti kerrallaan vain kaksi kuukautta, jotta houkutuksia itsevaltiuteen ei syntyisi. Firenze pysyikin hyvin pitkään kiinni tasavaltaisissa perinteissä. Kyseinen hallintotyyli kuitenkin alkoi rakoilla. Kiltojen jäsenet tarvitsivat yhä enemmän tukijoita, joilla oli valtaa ja rahaa. Tämä synnytti muutamia rikkaita sukuja/henkilöitä, jotka tarjosivat rahallista tukeaan ja suojeluaan poliittisia palveluksia vastaan. Heille alkoi näin kasaantua enenevissä määrin myös poliittista valtaa.
Merkittävin näistä suvuista oli Medici-suku, joka oli rikastunut etenkin pankkialalla. Medicien pankki olikin yksi tuon ajan Euroopan suurimpia ja vaikutusvaltaisimpia. Suvun kuuluisin jäsen oli Lorenzo ”il Magnifico” de’ Medici (eli 1449–1492), joka käytännössä hallitsi Firenzeä itsevaltiaana. Hän suosi taiteilijoita sekä kirjailijoita ja kutsuikin monia heitä hoviinsa. Kaikkia Medicien vallan kasvu ei kuitenkaan miellyttänyt. Etenkin paavi Sixtus IV (1471–1484) ei katsonut hyvällä Lorenzon otteen kiristymistä Firenzen lähialueiden kaupungeista, joista moni kuului kirkkovaltioon. Lisäksi Lorenzo puuttui moniin kirkollisiin nimityksiin Toscanan alueella, mitkä periaatteessa kuuluivat paavin käskyvaltaan.
Poliittinen paine purkautui väkivaltana niin kutsutussa Pazzi-salaliitossa vuonna 1478, jolloin joukko salaliittolaisia hyökkäsi Lorenzon ja hänen veljensä Giulianon kimppuun sunnuntaimessussa Santa Maria del Fioren edessä. Salaliittoon kuului useita Medicien vihamiehiä, mukaan lukien Pisan arkkipiispa Francesco Salviati ja itse paavi Sixtus IV. Salaliitolle nimensä antanut Pazzi-suku ei aluksi halunnut olla mukana juonessa, mutta lopulta muutti mielensä tavoitteenaan vallata pankkimarkkinat Mediceiltä. Hyökkäyksessä Lorenzon veli Giuliano sai surmansa, mutta Lorenzo pääsi pakenemaan pahasti haavoittuneena.
Pazzit yrittivät vallankumousta kansan avulla, mutta kuultuaan hyökkäyksestä Medicejä vastaan, kääntyivät ihmiset salaliittolaisia vastaan. Lorenzo hyödynsi kansan tukea ja tapatti lukuisia salaliittolaisia samana yönä. Tulevien vuosien kuluessa Medicit jäljittivät monia hyökkäykseen osallistuneita ja karkottivat Pazzi-suvun Firenzestä. Medicien vastainen salaliitto siis toimi täysin päinvastoin kuin oli suunniteltu ja lisäsi Lorenzon valtaa entisestään poistamalla vastustajat kuvioista.
Kirkkovaltio
Kirkkovaltion ja paavien historiaa 1400-luvulla voisi kuvailla myrskyisäksi. Paavit olivat olleet suurimman osan 1300-lukua Ranskan kuninkaan alaisuudessa Avignonissa, kunnes viimein paavi Urbanus VI (vallassa 1378–1389) palautti instituution Roomaan. Siirtymä oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja johtikin Lännen suureen skismaan, jolloin pahimmillaan hallitsi kolme virallista paavia. Kiistan keskiössä oli myös kysymys siitä, kenellä oli kirkon sisällä suurin arvovalta, paavilla vai kirkon arvovaltaisimmista henkilöistä koostuvalla kirkolliskokouksella. Skisma päättyi paavien eduksi ja Martinus V:n (1417–1431) sekä Eugenius IV:n (1431–1447) aikana paavin ylivalta kirkossa ja Italian niemimaalla alkoi vakiintumaan.
Vaikka paavien poliittinen valta oli suuresti heikentynyt Avignonin vankeuden aikana, kuului heidän hallintaansa silti joukko alueita Laziossa ja Romagnassa, joita kirkkovaltioksi kutsuttiin. Alueet olivat peruja 700-luvulta, jolloin katolinen kirkko sai ensimmäistä kertaa maallista omaisuutta itselleen. 1400-luvulle tultaessa monille italialaisille paavi oli yksi maallinen hallitsija muiden joukossa. Kuitenkin hänen uskonnollinen arvovaltansa puuttui muilta hallitsijoilta. Siitä syystä paavin sanalla oli painoarvoa koko Euroopan tasolla, vaikka maallista valtaa hänellä olikin vähemmän. Paavin vasallivaltioihin kuuluivat esimerkiksi Ferrara ja Modena sekä Napolin kuningaskunta, jotka ainakin nimellisesti kuuluivat paavin valtapiiriin.
Toinen esimerkki paavin vallasta oli Eugenius IV:n kokoon kutsuma Ferrara-Firenzen kirkolliskokous (1431–1449), joka yhdisti hetkeksi itäisen ja läntisen kirkon. Vaikka kokouksen pääkysymykset olivat teologisia, oli kokous myös hyvin poliittinen. Siellä Länsi-Eurooppa pohti, miten vastata Osmanien valtakunnan laajenemiseen idässä. Vastaus oli niin kutsutun Varnan ristiretken järjestäminen, joka kuitenkin epäonnistui. Tästä huolimatta paavit yrittivät 1400-luvulla järjestää useita muitakin ristiretkiä osmaneja vastaan. Ilmiselvän osmaniuhan lisäksi ristiretkien koolle kutsuminen oli myös testi paavin arvovallasta. Koko 1400-luvun ajan paavien voidaankin katsoa yrittäneen vakiinnuttaa valtaansa jälleen Italiaan. Heillä ei ollut juurikaan suurta sotilaallista valtaa, joten vakiinnuttaminen täytyi tehdä diplomaattisesti ja uskonnollista arvovaltaa hyödyntäen. Tämä muuttui vasta italialaissotien aikaan, jolloin paavi Aleksanteri VI (1492–1503) ja Julius II (1503–1513) alkoivat laajentamaan kirkkovaltiota sotilaallisesti.
Aikakaudelle ominaisia olivat myös lukuisat humanistipaavit, kuten Nikolaus V (1447–1455), Pius II (1458–1464) ja Sixtus IV, jotka pyrkivät koristamaan Roomaa ja keräämään ympärilleen useita muita humanisteja ja taiteilijoita. Edellä mainituista paaveista Nikolaus V ja Sixtus IV olivat myös perustamassa yhtä maailman kuuluisimmista ja laajimmista kirjastoista, nimittäin Vatikaanin kirjastoa.
Napolin kuningaskunta
Napolin kuningaskunta, johon kuului ajoittain myös Sisilia, sai alkunsa normannivalloituksista 1100-luvulta, mutta yhtenä sen perustajana pidetään Anjoun Kaarlea 1280-luvulla. Kaarle I (eli 1227–1285) oli ranskalaisen Anjou-suvun jäsen, joka taisteli koko myöhäiskeskiajan Etelä-Italian ja Sisilian alueista espanjalaisen Aragon-suvun kanssa. Sama teema hallitsi myös 1400-lukua ja se laajeni lopulta myös koko Italiaa koskevaksi konfliktiksi.
1400-luvun alkupuoliskon ajan Napolia hallitsivat Anjou-suvun edustajat, pääasiassa Johanna II (1371–1435). Hänellä ei kuitenkaan ollut jälkeläisiä, joten seuraaja oli valittava muilla tavoin. Kun paavi Martinus V yritti nostaa Anjou-suvun kilpailevan haaran edustajan, Ludvig III:n, valtaistuimelle ohi Johannan, kuningatar päätti hakea tukea odottamattomalta taholta. Hän pyysi apuun entisen kihlattunsa Juhana II:n veljeä, Aragonian kuningasta Alfonso V:tä (eli 1396–1458), luvaten tälle samalla oikeuden Napolin kruunuun. Vaikka kuningatar lopulta peruutti lupauksensa ja asetti perillisekseen Ludvig III:n veljen, René I:n (1435–1442), oli tällä teolla kauaskantoiset seuraukset.
Aragon-suku oli pitkään kamppaillut Napolin kuningaskunnasta ja Johanna II:n päätöksen jälkeen Alfonso V:llä oli hänen mielestään laillinen oikeus Napolin valtakuntaan. Niinpä hän jo hallitsemastaan Sisilian kuningaskunnastaan käsin lähti hakemaan omaansa ja valloitti Napolin vuonna 1442, syrjäyttäen samalla laittomana kuninkaana pitämänsä René I:n. Nyt myös Napolin kuningas, Alfonso I (hallitsi 1442–1458) perusti Aragonin dynastian, joka tuli hallitsemaan melkein vuosisadan loppuun.
1400-luvun Italian poliittisessa historiassa voi hyvin nähdä perhos-efektin vaikutuksen. Anjou-suvun vaade Napolin kuningaskuntaan ei suinkaan kadonnut mihinkään Alfonson valloituksen myötä, vaan se siirtyi sukulaissuhteiden kautta lopulta Ranskan kuningas Kaarle VIII:lle (eli 1470–1498). Alfonson seuraajan, Ferdinand I:n, kuoltua vuonna 1494 Kaarle koki, että oli aika panna vaade Napolin kruunusta käytäntöön. Tilannetta edesauttoi entisestään Milanon herttuan Ludovico Sforzan pyynnöt Ranskan kuninkaalle, joissa hän kehotti Kaarlea valloittamaan Napolin. Ludovico itse pelkäsi Napolin vallan kasvua Italiassa ja oli valmis kutsumaan ulkopuolisen suurvallan niemimaalle estääkseen tämän. Ranskan sotkeutuminen Italian politiikkaan herätti nopeasti muiden Euroopan suurvaltojen huomion. Pian konfliktissa olivat mukana myös Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunnan keisari Maximilian I (1459–1519), joka pelkäsi alamaisensa Milanon herttuakunnan puolesta ja Aragonian kuningas Ferdinand II (eli 1452–1516), joka piti kiivaasti kiinni oikeudestaan Napolin kruunuun. Suurkonflikti oli valmis ja niin kutsutut italialaissodat hävittivät niemimaata seuraavat 60 vuotta.
Käytetyt lähteet
Black, Jane (2009), Absolutism in Renaissance Milan: Plenitude of Power under the Visconti and the Sforza 1329–1535, Oxford: Oxford University Press.
Madden, Thomas F. (2012), Venice: A New History, New York: Penguin Group.
Mallet, Michael & Shaw, Christine (2014), The Italian Wars 1494–1559, London and New York: Routledge.
McCahill, Elizabeth (2013), Reviving the Eternal City: Rome and the Papal Court, 1420–1447, Cambridge: Harvard University Press.
Najemy, John M. (2006), A History of Florence 1200–1575, Oxford: Blackwell Publishing.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti